Bokguld, rökelse och myrra

15.11.2013/Pian Wistbacka
Omständigheterna har ställt mig bakom ett bokbord. I slutet av juli är jag kolportör på ett storläger på svenska i Pieksämäki. Drygt 750 deltagare lyssnar på bibelstudier, sjunger, ber och strosar mellan sandlådor, matsal och seminarier i en knapp vecka.
Och köper böcker. Det är en medveten, kunnig kundkrets, som ofta ger den tillfälliga vd-chefredaktörsförsäljaren lika mycket erfarenheter i gengäld som hon kan ge sina kunder. Här vågar också en sliten bokarbetare tro på sitt uppdrag igen. Boksamtalen involverar ofta någon som inte är närvarande, annat än i bokköparens tankar. Konfirmanden som ska få den där boken med lagom mycket eftertanke och fräschör. Jubilaren som har önskat sig en bönbok.
I slutet av veckan sitter jag med en kollega bakom kassan och pustar efter ännu en intensiv dag. Programmet i stora salen har redan börjat, det har glesnat i leden.
Då dyker de upp. De är tre. Näsorna når inte över disken. De har tagit en runda förbi det obligatoriska prylutbudet som också hör till en kristen kolportör. Bland fiskdekaler och nyckelringar har en av dem — han är fem får jag senare veta — hittat något. Den vilar nu i en kupad hand:
— Får jag köpa …
Det blir lite vagt. Jag blir tveksam över ifall det här är en affär jag ska gå med på — främst för att föräldrarna troligen inte är medvetna om den.
Det ser hans kompis och tar bekymrat över ordet.
— Han skulle vilja köpa den där. Han har en peng. Visa!
Den ordlösa sträcker villigt fram handen. Där ligger faktiskt precis tillräckligt.
Chefsförhandlaren spänner sina ljusblå i mig. Mycket vänligt:
— Blir det bra så?
Jag grips av respekt. Jovisst, det blir alldeles jättebra så. Pengen lämnas över. För en euro har ett gyllene pins i form av ett enkelt kors fått en rättmätig ägare. Jag ber köparen visa kvittot för sina föräldrar och kolla med dem att det hela är okej.
Kompisen ser sig skyldig att sköta uppdraget till slut och vänder sig till den nyblivne pinsägaren.
— Jag kan hjälpa dig.  Jag kan sätta fast Jesus Kristus på din skjorta!
Men köparen protesterar milt.
— Min mamma och pappa kan också sätta fast min Jesus Kristus!
Sedan går de iväg i samlad tropp.
Bakom disken sitter två tårögda, stumma, medelålders försäljare och sopar upp det sista av den fattning de har kvar.
— Var vi verkligen med om det här! viskar min kollega. Det var ju de tre vise männen!
Och jag tänker, att det är just för sådana som de där tre som vi behövs. Kristna gårdfarihandlare av alla de slag. Vuxna förebilder. Bokbord som dignar av erfarenheter, livsberättelser, andlig insikt. Och naturligtvis: Bedjande och generösa föräldrar (jo, den rörda pappan dök upp efter en liten stund).
Eller så är det rakt tvärtom. Det är de visa och små som behövs för att vi ska förstå att bära vår Jesus Kristus med stolthet.
Ibland till priset av allt vi har.

Pian Wistbacka, 2013

 

Kristinuskon tarina uudelleen kuviteltuna

18.10.2013/Pirre Saario

Minulla oli 1980-luvun alussa pulma. Olin lopettelemassa englannin opintojani Turun yliopistossa, mutta minun oli vaikea keksiä kiinnostavaa lopputyön aihetta. Ison-Britannian maahanmuuttajien tilanne, josta olin tehnyt kaksi proseminaarityötä, ei kelvannut sen paremmin kuin muutkaan yhteiskunnalliset aiheet. Gradun piti käsitellä kieltä tai kirjallisuutta. Lounais-Englannin murteiden sanajärjestys tai matematiikkaa kammottavasti muistuttava transformaatiokielioppi eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa.

Tuskailin kohtalaisen kauan aihetta etsiessäni aihetta kirjallisuuden saralta, kunnes vastaus leimahti päässäni itsestäänselvyytenä. Tuskin maltoin odottaa apulaisprofessorin vastaanottoaikaa päästäkseni esittämään ehdotukseni: C.S. Lewis ja Narnia-sarja!

Olin juuri lukenut seitsemänosaisen sarjan ensimmäistä kertaa. Olin ahminut kirjat perä perään, usein aamuyöhön asti sinnitellen. Sarja kuvaa seikkailuja toisessa maailmassa, jonne brittisisarukset alussa astuvat vaatekaapin kautta ollessaan maalaiskartanossa sotaa paossa. Hyvän ja pahan taistelukenttänä olevan, faunien, puhuvien eläinten ja kuninkaallisten kansoittaman Narnian valtakunnan ylin hallitsija on Aslan-leijona, Kristus-hahmo. C. S. Lewis on sanonut, ettei Narnia ole varsinainen allegoria. Se on ennemminkin kristinuskon tarina uudelleen kuviteltuna.

Joku oli kehunut sarjaa, ja löysin sen lopulta kaupunginkirjaston lastenosastolta. (Sen pitäisi ehdottomasti olla myös aikuisten hyllyssä!) Otava oli julkaissut neljä osaa 1950–60 -lukujen vaihteessa ja loput kolme 1970-luvun lopulla. Englanniksi sarjaa ei Suomesta löytynyt. C.S. Lewis oli minulle nimenä tuttu, mutta tuntui oudolta, että huikea fantasiamaailman luoja oli sama henkilö, joka oli tehnyt lapsuudenkotini kirjahyllyssä olevan älykköteoksen Entisen ateistin kristillisiä esseitä.

Apulaisprofessori antoi minulle luvan tehdä graduni Narnia-kirjoista, vaikka olisi ollut fiinimpää tutkia vaikka Virginia Woolfia tai D.H. Lawrencea. Löin vähäiset mutta vastaansanomattomat faktani pöytään: C.S. Lewis oli englanninkielisissä maissa hyvin tunnettu kirjailija ja Narniat maailman myydyimpiä fantasiakirjoja. Aloin tutkia, mitä fantasiakirjallisuuden lajia kirjat edustavat ja etsin myös sarjan raamatullisia kytköksiä.

Työ oli tyssätä alkuunsa, sillä lähdeaineistoa oli vaikea löytää. Suomeksi ei ollut ilmestynyt muita C.S. Lewisin elämäkertoja kuin hänen omat muistelmansa kirjassa llon yllättämä. Narnia-kirjoista ei löytynyt taustatietoja, ja fantasiakirjallisuuden teorioita matkustin lukemaan Helsingin yliopiston kirjastossa. Alkuperäiskielellä julkaistu sarja samoin kuin C.S. Lewisin elämäkerta ja Narnian taustatietoja piti hankkia Englannista – aikana ennen verkkokauppoja. Ainakaan kukaan ei voi väittää, että graduni on googlattu plagiaatti jostain Oxfordin yliopiston Lewis-tutkijan työstä!

Muutama Narnia-fani sai tietää gradustani ja odotti sen valmistumista innokkaasti. Teetinkin siitä ylimääräisen kappaleen kiertoon. Koimme olevamme outo pieni joukko, emmekä osanneet edes kuvitella, että pari kolmekymmentä vuotta myöhemmin fantasiakirjallisuus ja sen myötä Narnia nousisivat massojen suosioon. Tai että kaipaamaani C.S. Lewis- ja Narnia-taustoitusta olisi vielä tarjolla ähkyyn asti.

En lakkaa ihmettelemästä C.S. Lewisin luomisvoimaa ja tuotannon monipuolisuutta. Hänen lähtökohtansa oli ankea: äidin kuoleman jälkeen isä oli hylännyt kaksi poikaansa sisäoppilaitoksiin ja yksinäisyyteen. Clive-pojasta, kutsumanimeltään Jack, tuli pohjoismaisesta tarustosta innostunut kirjallisuudentutkija ja -opettaja, joka eli vuosikymmenet poikamiehenä ja koko elämänsä lapsettomana. Lapsuuden ikävien kirkkokokemusten seurauksena hän oli päätynyt ateismiin. Kun hän sitten löysi Kristuksen, hänessä vapautui vertaansa vailla oleva luovuus ja ilmiömäinen kyky avata ja puolustaa kristinuskon syvintä olemusta.

Marraskuun 22. päivänä tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun John F. Kennedy ammuttiin Texasissa. Harva tietää, että samana päivänä C.S. Lewis kuoli sairauteen kotonaan Oxfordissa. Marraskuisena muistopäivänä otan hyllystä Narnian viimeinen taistelu -teoksen, ja luen sen loppusanat, jotka ovat kirjojen rakastajalle ihana viittaus taivaaseen. Päähenkilöt ovat juuri saaneet tietää kuolleensa junaonnettomuudessa meidän maailmassamme:
”Mutta heille tämä oli vasta todellisen tarinan alku. Koko heidän elämänsä meidän maailmassamme ja heidän seikkailunsa Narniassa olivat olleet vain kirjan kansi ja nimilehti: nyt oli viimein alkamassa ensimmäinen luku siitä suuresta kertomuksesta, jota kukaan maan päällä ei ole vielä lukenut – ja joka jatkuu ikuisesti – ja jossa jokainen luku on edellistä parempi.”

Pirre Saario, 2013

 

Anekdootteja

11.20.2013/Tom Holmén

Minkälainen on kristillinen kirja, mikä tekee kirjasta kristillisen? Muistan miettineeni tätä ensimmäisen kerran, kun kirjani Jeesus (WSOY 2007) valittiin Vuoden kristillinen kirja -ehdokkaaksi. Bottaksella pidetyssä julkistamistilaisuudessa yritin selittää, että kirja perustuu puhtaasti historialliseen tutkimukseen eikä ole hengellinen, uskonnollinen tai julistava. Vähän kuin myönnytyksenä ja myötätunnosta järjestäjiä kohtaan totesin, että kun kirjan nimi kuitenkin on ”Jeesus” ja sen sisältökin aivan aiheen mukainen, niin kai sitä sitten voi kutsua myös kristilliseksi kirjaksi.

Seuraavan ehdokkuuden tullessa – kyseessä silloin A.D. 30: Kirja Jeesuksen kuolemaan liittyvistä tapahtumista (Art House 2009) – ymmärsin jo, että käsite ”kristillinen” on varsin lavea. Pääsin myös vähän vertailemaan sitä, miten julkisuus syntyy. Muistan arvioineeni vuoden 2007 ehdokaskirjan vastaanoton innostuneeksi. Oli haastatteluja Kotimaahan, kuhinaa Helsingin kirjamessuilla,  valokuvaussessioita ym. Kuitenkin vuoden 2009 ehdokaskirjani sai julkisuutta aivan toisessa mitassa. Minua ja kirjan toista tekijää Matti Kankaanniemeä haastateltiin televisio- ja radiolähetyksissä Huomenta Suomesta Arto Nybergiin, ja parisenkymmentä profaania lehteä Hesarista alkaen teki kirjasta juttuja. Blogistit pyörittivät keskustelua kuumana. Pakko sanoa, että tämä ei johtunut niinkään Vuoden kristillinen kirja -kilpailun nosteesta kuin muista seikoista: Kirjan luultiin kyseenalaistavan kristinuskon ydinasioita. Jonkin verran kärjistäen voitaisiin sanoa, että se haluttiin nähdä antikristillisenä kirjana.

Kyllä kai pitäisi aivan vakavasti pohtia, mitä ”kristillinen” oikein tarkoittaa. Tutkijana olen tottunut ajattelemaan niin, että kun jokin käsite on tullut niin laveaksi, että se tarkoittaa melkein kaikkea mahdollista, silloin se on lakannut olemasta millään tavalla aidosti hyödyllinen ja se pitää joko vaihtaa tai määritellä uudelleen. Ikävä kyllä, käsitteen ”kristillinen” kohdalla nousee joskus samanlaisia ajatuksia. Kaikkien muiden tästä kumpuavien ongelmien joukosta erityisesti yksi kannattaa poimia huomioitavaksi juuri tässä yhdeydessä: Jos ”kristillinen” ei erotu muusta, se ei aiheuta mitään reaktiota. Ergo: Se ei kerää huomiota. Jos ei muu, niin eikö tämä ole huolta herättävää? Vasta kun mennään täysin ikonoklastisiin (tai siltä vaikuttaviin) kirjoitelmiin, saadaan todella laajaa huomiota.

Vuoden kristillinen kirja -kilpailu on tietysti vain yksi foorumi mutta mielestäni hyvin merkittävä juuri edellä mainittua ajatellen. Siinähän halutaan erottua juuri kristillisyydellä. On monenlaista muuta vuoden paras kirja -foorumia. Jotkut keskittyvät taidekirjallisuuteen, toiset tieteeseen, kolmannet aikuisten sijasta lapsiin tai nuoriin, on vuoden kauneinta kirjaa jne. Tässä on nyt kuitenkin kyse nimenomaan tämän vuoden parhaasta kristillisestä kirjasta. Eikö olekin hienoa! Minkälainen siis on vuoden paras kristillinen kirja? Joskus käytännön toiminta kuten tällainen kilpailu määrittää kristillisen uskon sisältöä paljon tehokkaammin, kuin järkiperäiset lauselmat ja uskon formuloinnit. Varmasti se on tehnytkin niin.

Tom Holmén, 2013

 

 

Mistä on kysymys

4.10.2013/Päivi Karri

Olen seurannut Vuoden kristillinen kirja -kilpailua koko sen historian ajan. Suomen kirjasäätiön 1984 lanseeraama Finlandia-palkinto oli synnyttänyt uudenlaisen kiinnostuksen kirjallisuuspalkintoihin, ja myös kristillisten kustantajien piirissä huomattiin, että vuoden kirjahuipun palkitseminen voisi nostaa kiinnostusta kristillistä kirjaa kohtaan ja samalla kannustaa kustantajia vaalimaan kirjojensa laatua. Kilpailu perustettiin 1994.

Näitä vuoden huipputeoksia on nyt valittu 19 (tai 20, koska vuonna 1997 voitto jaettiin kahden nimikkeen kesken). Ensimmäisen voittajan kunnian sai Niinkus tiedät – Raavaan miehen rukouskirja. Muistan hyvin, miten Lari Junkkarin ja Tapio Aaltosen kokoama teos noteerattiin räväkkäästi uudenlaisena rukouskirjana.

On kiintoisaa miettiä, miten tuolloinen voittajakirja – tai ylipäätään jokainen sen jälkeen valittu – on säilyttänyt paikkansa lajityypin valioiden joukossa. Miten nykyään arvottuvat esimerkiksi Tuomo Mannermaan Pieni kirja Jumalasta, Ann-Christine Marttisen Lasku – pakolaisnuoren elämää Suomessa, Seikko Eskolan Historian kuolema ja kulttuurien taistelu, Tertti Lappalaisen Hiljaisuuden etsijöitä…?

Entä millaisia teoksia kulloisetkin valitsijat ovat poimineet; aika pianhan kilpailussa siirryttiin yhden valitsijan käytäntöön. Vuosittaisten kirjadiktaattorien lista on melkein yhtä kiinnostava kuin voittajalista. Mitä sanotte esimerkiksi valitsija-voittaja-pareista Tapani Ruokanen – Riku Rinne (KK – Kuolemankauppias), Eija-Riitta Korhola – Munkki Serafim (Vapaus), Timo Soini – Tauno Väinölä (Virsikirjamme virret) tai Jari Sarasvuo – Juha Sihvola (Maailmankansalaisen uskonto)?

Joka vuosi on kisattu myös suuren yleisön suosikkikirjasta. Kirjamessuilla, kirjakaupoissa ja nykyisin myös yhdistyksen nettisivuilla on voinut äänestää ehdokaslistalta suosikkiaan. Yleisöä ovat äänestyksen mukaan kiinnostaneet usein teokset, jotka eivät varsinaisen valitsijan huomiota ole saaneet, esim. Tapio Puolimatkan Usko, tiede, evoluutio, Tarja Tallqvistin Kuka vierelles jää, Minna Rissasen Sieluani et saa. Viime vuonna sekä arkkipiispa Leo, että suuri yleisö päätyivät samaan teokseen, Johanna Hurtigin ja Mari Leppäsen Maijan tarinaan.

Miten kilpailu on onnistunut päätehtävässään, huomion kiinnittämisessä kotimaiseen kristilliseen kirjatuotantoon? Ainakin voittajan julkistaminen Helsingin kirjamessuilla on vuosittain ollut tiheätunnelmainen tilaisuus – niin kuin on tarkoituskin. Ehdokaslista herättää yleensä keskustelua ja arvioita raadin tarkoitusperistä ja asiantuntemuksesta – eikä sekään ole pahasta. Voittajateosten kustantajat ovat saaneet ainakin joksikin aikaa myötätuulta myyntiin – se on myös tarpeen. Paljon enemmän huomiota itse kilpailu ja sen myötä kristillinen kirjallisuus kuitenkin ansaitsisi, ja siinä riittää meillä kaikilla yllin kyllin haastetta.

Tänä vuonna kilpailu huipentuu ehdokaslistan julkistamiseen Turun kirjamessuilla 4.10 ja voittajan valintaan Helsingissä 27.10. Saa nähdä, minkä teoksen laulaja Riki Sorsa päättää nostaa Vuoden 2013 kristilliseksi kirjaksi!

Päivi Karri, 2013